(Miten niin kiire tän kuun postauksen kans köh)
Ideana siis naputtaa ennakoivan tekstinsyötön keskijuttua niin pitkään, että tulee jonkinlainen tekstinpätkä, mistä saada jotain aikaseksi. Tää... Tää oli hämmentävä. :0
"Ens vk ke mahd koulul juoma Soita numeroon ja se on ihan hyvä idea on ollut jo pitkään aikaan käytyä läpi ja sen jälkeen ei ole vielä saanut vastausta ei ole vielä saanut vastausta ei ole vielä saanut vastausta-"
Ja sitten kirjoittamaan hmmst.
Olimme sopineet juhlista jo ikuisuus sitten.
Viimeksi vain luokan kovikset, äänekkäimmät, kärki hoitivat järjestelyt, mutta jättivät vahingossa kertomatta, milloin ja missä pikkujoulut pidettäisiin. Näin he ja näiden kaverit saivat rauhassa riehua ilman muiden epävarmia katseita tai hyvin holipohjaisen purtavapöydän antimien noteerausta.
"Ai haluut järjestää pikkujoulut? Ihan hyvä idea, tee miten tykkäät", luokanvalvojamme oli sanonut puhelimessa. En oikeastaan halunnut järjestää juhlia, mutta nyt oli edes pieni mahdollisuus tehdä juhlasta kotoisampi. Vihdoinkin. Luokan hiljaisimmat ilmoittivat heti tai varovaisen harkinnan jälkeen miettivänsä tuloaan (joka tarkoitti yleensä, ettei ketään näkynyt vaikka kutsu tulisikin). Ketään ei tietenkään pakoteta mukaan, mutta jos nyt muutkin saisivat pitää hauskaa edes kerran.
Ensi keväänä olisi valmistujaiset (ellei rutto päätä toisin) ja porukka hajaantuisi kukin taholleen. Nyt taitaa olla viimeiset hetket pitää edes jonkinlaista ryhmäytymistä, kerran kaikki muut kerrat menivät pahasti penkin alle. Kärki taas vie koko show'n, vaikka mitä tekisi.
Joka tapauksessa suunnittelu ja järjestely oli nyt ohi. Kellon viisarit maleksivat hitaasti kohti viittä, jolloin juhlien oli tarkoitus alkaa. Keskiviikkona tuskin ihmisillä olisi ihmeempää menoa nyt muutenkaan, mikä taktinen veto!
Saimme käyttöömme oman taukotilamme, jonka sohvat odottivat liki symmetrisesti huoneen vastakkaisilla puolilla. Ovesta vastaisella seinällä on pöytä, johon olin purkanut sipsit ja limut sun muut purtavat. Tässä vaiheessa kaikki olivat täysi-ikäisiä, mutta mitään vahvempaa en halunnut lähellekään huonetta. Maskit odottivat kiltisti pikkupöydällä oven ulkopuolella lähtijöitä.
Ja niin odotin.
Ja odotin.
Odotin.
Lopulta laitoin luokan Whatsapp-ryhmään viestiä, että oliko kukaan tulossa vai saisinko syödä kaikki herkut itse (laitoin vielä jonkin hassun emojin perään). Tuijotin turhautumisen noustessa (kärjen ryyppireissukyselyitä ja läksytiedusteluja täynnä olevan) ryhmän viestiketjua.
Kerran huomasin *nimi poistettu* kirjoittaa-tekstin, mutta se katosi niin nopeasti kuin oli tullutkin. Minua harmitti, sillä hän tuntui olevan porukan lähimpiä luokkakavereitani. Ja se kertoi jotain, kun kärjen lisäksi oikein kukaan ei pitänyt yhteittä, jos se ei liittynyt läksyihin tai muuhun pakolliseen.
Päätin uteliaisuuttani soittaa hänelle. Puhelin päästi pari tuuttausta ja katkesi. Sain punaisesta luurista.
Laitoin toisen viestin. Tällä kertaa laitoin herkkupöydästä kuvan.
Ei mitään.
Rouskuttelin hermostuksissani sipsejä. Käteni tärisivät hieman.
Whatsapp.
Ei mitään.
Luokanohjaajalle viestiä.
Ei mitään.
Whatsapp.
Nähty-merkintä, ei muuta.
Hörppäsin limua, mutta raskas hengitykseni teki juomisen vaikeaksi.
Laskin pahvimukin pöydälle ja yritin nousta ylös, mutta korvissani soi varoittavasti.
Yksin.
Silmänurkkani kostuivat ja painauduin kasaan.
Hengitykseni tiheni.
Painuin vielä lähemmin jalkojani.
Haukoin ilm-
"*Nimeni*?"
Nostin katseeni. *Nimi poistettu* kurkisti oven raosta pehmoiset korvaläpät vinossa. Silmissä kuulsi huoli.
Henkeni kulki vaivattomammin liki silmänräpäyksessä. Kuivasin poskeni hihaan juuri parahiksi, kun kuulin lähestyvät askeleet käytävästä ja tutun, hiljaisen puheensorinan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti