Gardenian tarinat #9. Nyrkit pystyssä kohti uusia seikkailuja

Ensimmäinen | Edellinen | Seuraava

Piti lyödä tää kaheks osaks, ens tarinas pitäis saaha tulisielun jälkikasvu päätökseen. Täst ei tullu tapahtumarikkain, mut toimikoon väliosana. TuT

Mic oli herännyt lähes heti, kun aurinko sai könyttyä itsensä horisontin yläpuolelle. Se köpötti haukotellen ja aamun hyhmästä ja kasteesta väristen, sillä se oli joutunut tyytymään nukkumaan pusikon alla. Metsän reunamilta oli ensin löytynyt lupaavan näköinen kaatunut puu, joka oli ontto kuin piirretyissä ikään. Onni loppu lyhyeen, kun lahopuun sisältä purkautui lauma kihiseviä, suhisevia ja ennen kaikkea unisia sunkerneja. Cosmic oli niitäkin kihisevämpi, suhisevampi ja unisempi sekä niiden lisäksi nälän väsyttämä, joten se jätti puun sikseen viimeistään silloin, kun lähistön sunflorat tulivat köynnöksineen ruoskimaan suden niiden pihamailta pois. Lycanroc ei ollut niin kinkyllä tuulella, että olisi jäänyt tappelemaan vaan laahusti parisen sataa metriä ja sulloutui lähimmän ja pöyheimmän puskan alle.

Uninen ja sudenmuotoonsa tykästynyt Mic yritti pestä naamaansa isoilla tassuillaan niin intensiivisesti, ettei huomannut toisen nelijalkaisen sipsuttavan puroa kohti.

“Kas, sinäkin olet shiny?”

Lycanroc kääntyi ympäri niin nopeasti, ettei tiennyt sen olevan mahdollista. Valmiiksi piikikkäät selkä- ja niskavillat sojottivat pystyssä.

Puiden lomasta lipui tummaturkkinen, kaunis ninetales. Se nyökkäsi kohteliaasti pahoiteltuaan säikäytystään.

Siniturkkinen susi tuijotti kettua silmät pyöreinä.

Ninetales kipitti parin metrin päähän Micin vierelle lipsuttamaan vettä. Jopa veden juonti oli ylimaalisen siroa.

“Tuota-”

Kettu nosti päänsä suden äänen suuntaan.

“... Ymmärrätsie miuta? Tai siis, en ole puhunut pokem- eikunsiin muille pokemoneille pitkään aikaan”, lycanroc naurahti vaivautuneesti. “Tuntuu et ääni on karheutunu entisestään. He he.”

Ninetales räpäytti punaisia silmiään lempeästi. “Koska et ole pokemon, niinhän?”

Mic oli järkyttynyt, että kommunikaatio pelasi. Oliko hän viettänyt liikaa aikaa lycanrocina? Lopulta hän räpsytteli levinneet silmänsä normaaleiksi ja sulki leukansa siksi aikaa, kun oli päättänyt mitä sanoa. “Nii-in. Koska en oo pokemon oikeesti.” Susi kumartui puron ylle katsomaan heijastustaan. “Miuta vois kutsuu ihmiseks vaikka osaan muuttaa muotooni, joten siitä syystä en ymmärrä pokemoneja.”

“On ihmisiä, jotka ymmärtävät pokemoneja paremmin kuin lajitovereitaan. Ja myös niitä, jotka ymmärtävät vain osaa. Ymmärrystä voi opetella, niin kuin kieliäkin”, Maria selitti katsellen männynoksista siivilöityvää valoa. Aurinko oli ehtinyt jo korkealle.

Susi katsoi kuvajaistaan arvioivasti.

Ninetales katsoi lycanrocia lempeästi. “Sinä taisit pelastaa Lokin eilen?”

Mic säpsähti ja kääntyi heti Mariaa kohti. “Ai se pentu? Mis kunnossa se on?”

“Vahvistuu hetki hetkeltä. Zeru- kouluttajani sukulainen- vahti ja hoivasi häntä koko yön. Hän kertoi kuulleensa, mitä hänen äidilleen tapahtui.”

“Tietenkin”, Mic mulkoili yli-isoja käpäliään. Zorua oli kuullut kaiken emonsa kuolemasta, koska oli hölissyt yöllä ja purkanut sydäntään sille Tähtöselle. Tapahtuman olisi voinut selittää paremmallakin ajalla ja tavalla, vaikka tieto olikin parhanta ottaa vastaan mahdollisimman varhain. Hän henkäisi syvään. “Sanoiko se mitään muista sukulaisista? Kai jonkun pitää kattoo sen perää, se kun on niin pien vielä.”

Maria puisteli päätään kevyesti. “Ei mitään. Luna -Zerun clefairy- kertoi, että Zeru oli miettinyt Lokin kasvatusta kunnes se voisi palata metsään. Loki on kuitenkin syntynyt villinä, eikä ihmisiin totuta kovin nopeasti.”

“Ja osa metsäst paloi meijän rytäkän takia”, Cosmic murahti itselleen. “Miten ikin voin ees hyvittää sen zoroarkin kuoleman?”

Tummaturkkinen kettu hipsutti Micin huomaamatta tuon eteen, ojentautuen halaukseen. “Kyllä kaikki järjestyy.”

Lycanroc jäi istumaan hölmistyneenä hiljaa solisevan puron vierelle, tuijottaen pusikkoon katoavaa ninetalesia. Vihdoin se sai suunsa auki. “Tuota, mie oon Cosmic!”

Kettu kääntyi äänen suuntaan. “Ja minä Maria, mukava tutustua.”

“Yritän tulla moikkaamaan Lokia joskus!”

Maria nyökkäsi ja sipsutti menemään läpi aluskasvillisuuden ja pusikoiden. Sen määränpäähän ei tainnut olla polkuja.

Cosmic huokaisi ja kääntyi takaisin puron ylle katsomaan sen ensimmäistä aitoa hymyä pitkään aikaan.



Cozminen hätkähti hereille, ennen kuin tömähti unessa maahan. Siniset hiukset pörrössä hän yritti muistella, miksi uni tuntui niin tutulta, vaikkakin tuli lopputulokseen että oli nähnyt samaista unta aikaisemminkin ja lakaisi jutun maton alle ilman suurempia huolia.

Vega setvi siipiensä höyheniä varsin pirteästi, mutta linnusta näki ettei se ollut parhaimmassa kunnossa sulista päätellen. Huomatessaan Cozmisen se nosti päänsä ja jätti sulat oman onnensa nojaan. “Huomenta”, se toivotti pieni väsymys silmissään.

“Huoment”, Coz vastasi hieroen unihiekkaa silmistään. Hän vilkuili vierashuoneen lämpänruskeita hirsiseiniä, niille ripustettuja kehystettyjä valokuvia ja yksinkertaisia huonekaluja, jotka olivat suurimmaksi osaksi vihreitä. Hänen mylläämänsä kerrossängyn alapunkka näytti hyvin huoneeseen kuulumattomalta. Celestia tuhisi tietenkin yläpunkassa, jossa Vegakin oli nukkunut yönsä. “Nukuttiko?” Coz kysäisi lintukaveriltaan, joka pörrötti rintakehänsä sulkia pikaisesti.

“Uni maistui, mutta väsyttää yhä”, Vega naurahti pienesti. “Eilinen oli kyllä aika hektinen, puhumattakaan siitä mitä Maxwellin mökillä tapahtui. Mitähän hänelle kuuluu...”

Cozminen istahti työpöydän tuolille, ropeltaen pöydälle jätettyjä tyhjiä kirjepapereita, joissa oli söpöjä pokemoneja nurkissa vilistämässä. “Sori, miun pitäis vissii kattoo teijän perää enemmä”, tuo sanoi apeasti. Keltaisten silmien näkökenttään osui pöydällä makaava kehys, jonka sisällä oli kuva perheestä. Pari naamaa näytti tutulta…

“Älä sitä murehdi, hyvä vain että löysimme toisemme ehjinä vielä”, Vega sirkutti. Cozin pysyessä hiljaa se jatkoi: “Me pokemonit olemme vahvempia kuin luulet. Pärjäämme kyllä.”

Jokin pieni muisto kaihersi Cozmisen rinnassa, mutta hän antoi surun tulla ja mennä. Kuva vei onneksi keskittymisen muualle. “Onks täs Zeru ja Zorion?” Coz ojensi kuvan kehyksineen Vegan eteen.

Lintu katsoi hieman moittivasti sinitukkaista, mutta lopulta uteliaisuus voitti. Kuvassa näytti tosiaan olevan Zeru, tosin pienenä ja ihon tummempi osa aavistuksen nykyistä laajempana. Hymyilevän pojan vieressä seisoskeli hyvin Zorionin oloinen mies, joskin lähemmin katsottuna hän oli joku muu, sillä pienempi ja silloinkin tuuheatukkainen Zori istui oletettavasti äitinsä sylissä. Mies näytti toki nuorelta, muttei ihan nykyisen Zorionin ikäiseltä. Hänen sylissään oli keltaturkkinen vulpix.

“Hän taitaa olla Zorionin isä”, Coz säpsähti Vegan tasaista ääntä. Lintu tapitti kuvaa tiiviisti. “Olisiko hän myös Zerun veli? Ei viitsi kysyä.”

Cozminen muisteli, kuinka etäisesti Zeru tuntui suhtautuvan serkkuunsa eilisessä ruokapöydässä. Zorionia ei tuntunut asia vaivaavan suuremmin, kun tavallisesti pehmeä ja lempeä Zeru käyttäytyi joksenkin kylmästi.

“Kas, huomenta Cel!” Vega toivotti kaksikkoa kohti laskeutuvalle tähtipölypokemonille, joka haukotteli niin isosti kuin suinkin pystyi. Keltainen huivi oli löystynyt jälleen, joten Coz sitoi sen varovasti, kun cosmog laskeutui hänen syliinsä.

“Pöö, aamiaine ois val- ai te ootte ylhäällä jo”, oven suusta kurkkasi Zorionin naama. Hän kuului niihin ihmisiin Cozmisen kanssa, jotka eivät tienneet milloin piti koputtaa. Se oli muutenkin yliarvostettua, nyrkki vain tuli kipeäksi.

Coz pökkäsi kuvan vaivihkaa kirjepapereiden taakse, huomenesti Zorin ja nousi tuoliltaan Cel yhä mukana roikkuen. Cosmog hihitti pienesti kun sai kyydin ihan ruokapöytään asti.

Vega pomppi tervehtimään ensimmäisenä Luna-clefairyä, jonka takana piilotteli eilen metsäpalosta pelastettu zorua. Pentu tuijotti lattiaa ja silmät olivat itkuiset, sillä sen emo oli kuollut palossa. Staravia vilkaisi Lokiksi esittäytynyttä pentua myötätuntoisesti, kun se tassutti koriin tuvan nurkkaan mahdollisimman kauas väestöstä.

“Loki valitti kipuja yöllä, mutta ne johtuivat luultavasti surusta. Penturaukka”, Luna mörisi hiljaa. “Läheisen kuolema on järkytys, mutta noin pienenä vielä...”

Vegan teki mieli mennä lohduttamaan Lokia, mutta lintu aisti että pentu halusi olla rauhassa vielä hetken. Aika parantaa, niin kuin sanotaan, mutta sitä ei ikinä tiennyt kuinka pitkään se vie.



Maria sipsutti kukkapeltojen välejä laukattuaan metsään ja takaisin. Etsitty pokemon löytyi onneksi suhteellisen nopeasti, sillä tuo piti aina kiitettävän paljon meteliä liikkuessaan. Se esittäytyi jälleen Jubilifen vihreäksi välähdykseksi, joskin Maria tunsi ruohopokemonin ennalta ja se oli vain ylipitkä lempinimi. Loppujen lopuksi Amazonite oli lupautunut oppaaksi siskonsa kanssa, hyvä että ympäristön tuntijoita oli jopa kaksi. Jade tuntui muutenkin rauhallisemmalta kuin veljensä, mitä vähemmän metsässä hötkyiltiin sen parempi.

Hetken kuluttua ninetales oli saanut siistittyä itsensä muutamasta mukaan tarttuneesta neulasesta, ennen kuin se avasi ovenkahvan hampaillaan ja kipitti sisälle mökkiin. Se tervehti porukkaa yleisesti ja nyökkäsi vastakkaisessa nurkassa mulkoilevaa Lokia ystävällisesti. Zorua pyörähti kyljelleen ja käänsi naamansa nurkkaan.

“Moro, löytykö?” Zorion nousi pöydästä, jättäen kahvikuppinsa ja puolisyödyn voileivän lautaselleen. Mies kaivoi kaapista sinisen muovikipon, kaatoi siihen pokemoneille tarkoitettuja kuivaraksuja ja laski sen seinustalle lattialla kaveriaan odottavan vesikipon viereen.

Maria nyökkäsi ja istahti tyylikkäästi lattialle oijottuaan häntänsä järjestykseen vierelleen. “Ama sekä Jade lupasivat auttaa”, kettu sanoi mahdollisimman selkeästi.

Zorion näytti pohdiskelevan muutaman sekunnin liian pitkään Zerun mieleen, sillä hän tulkkasi ninetalesin kertoman mutisten ja muroja koukkien.

Zorion kohautti harteitaan, huomattuaan hölmistyneen ilmeen Cozmisen kasvoilla. “Lähdetään kohtapuoliin, jos ootte valmiita. Suosittelen, et etit jotkut hanskat mahollisii puiden siirtelyy varten. Meiltäkin taitaa löytyä-”

“Ei tarvi, miul o omat”, Coz oli taas kaivanut jostain oranssit hanskat, joiden kämmenpuolella oli suojana jonkinlainen kumipäällyste.

Serkukset tuijottivat sinitukkaisen löytöä lievästi sanottuna kummastuneena. He olivat varmana siitä, ettei Coz tuonut mitään muuta omaisuutta tupaan kuin tavalliset nukkumisvaateensa, harmaan teepaidan (jossa oli jonkin pikkueläimen kuva) ja shortsit, joiden minimaalisiin taskuihin kukaan selväjärkinen ei laittaisi hanskoja. (Eikä Coz pitänyt niissä mitään muutenkaan, nenäliinat ja paperien viljely oli rasittavaa koska ne eivät tuntuneet viihtyvän taskuissa.)

Vega pinosi parhaansa mukaan pokemonien kuppeja. Sen varpaiden näppäryys tuntui paranevan vähän kerrassaan, vaikka se alkoi olla varsin taitava lintupokemoniksi.

Cel sinkoili ympäri kattoa kilisten iloisesti jälleen kerran. Loki katsoi sen menoa hieman tuohtuneen näköisenä ja kääntyi väsyneenä takaisin nurkkaan päin.

“Pakkasin hieman kuivamuonaa sekä ihmisille että pokemoneille, tuskin jaksatte syödä marjoja koko aikaa. Tuossa paperipussissa on inkivääriä Vegalle, se auttaa palautumisessa. Tuossa violetissa on yrttejä myrkytysten varalta, vaikka tuskin mikään aikoo hyökätä”, Zeru esitteli pajukorin sisältöä Cozmiselle. Sinitukkainen katsoi epävarmana pussihäkkyröitä, tuntui että inkiväärit katosivat jo muiden joukkoon. “Zorion saa tuoda korin kotiin”, poika sanoi hiljaa katsomatta sukulaisensa päinkään.

“Totta kai~” poninhäntäinen liversi pirteästi nostaessaan kuluneen repun selkäänsä. Maria avasi oven ja nyökättyään yleisesti tuvan väestölle se sipsutti edeltä pihalle.

“Näkyillään”, Coz moikkasi ja kipitti vauhdilla jo morjestuksensa tehneen Zorionin perään Cel perässään poukoillen.

“Hyvää matkaa!” toivotti Luna, joka vilkutti jotenkin haikean näköisenä. Vega kääntyi heiheistämään clefairyn ja pomppi ulos hissukseen. Staravia oli ehtinyt jo kaverustua arpisen pokemonin kanssa ja olisi mieluusti jäänyt höpisemään niitä näitä mökille sen kanssa. Lintu kuitenkin tunsi, että sen piti lähteä metsään auttamaan pokemoneja, jotka saattoivat olla kodittomia tulipalon takia. Eivätköhän he toisensa näkisi tuota pikaa.



“Vedän sitä nekkuun!!”

“Ama, ei!”

“Ama KYLLÄ!”

Viaton roggenrola sai tacklesta köniinsä. Painonsa ansiosta se ei liikahtanut paljon minnekään, mutta ainahan se tuntuu jos keskenkasvuinenkin shroomish käy päälle. “Mistä hyvästä tuo nyt oli?!” se karjaisi jotenkuten kaikuvalla äänellä.

“Tiedäthän, katseiden kohdatessa kuuluu otella. Absorb!” turkoosiväritteinen shroomish karjaisi keskittyen imemään kivipokemonin energiaa.

Roggenrola ei ollut lainkaan riemuissaan saamastaan kohtelusta, etenkin kun tuon aamukävely keskeytettiin jonkun pienen natiaisen toimesta. Se väisti yllättävän ketterästi sienen hyökkäyksen. “Ei kannata ilmoittaa, mitä hyökkäystä käyttää!” se murahti nostaen lähistöltä muutaman kivenmurkan heittäen ne Amaa kohti.

“Rock blast!” kauempana kyyhöttävä shroomish vinkaisi tunnistettuaan hyökkäyksen. Tie pöllysi nokisesta hiekasta.

“Minne se meni?!” kiukkuinen kivipokemon tepasteli paikoillaan, kuunnellen tarkasti ympäristön ääniä. Kivenmukulat vierivät hylättyinä alamäkeen, kirkaspilkkuinen shroomish sai varoa jäämästä alle.

“No, onko nyt hyvä mieli!” roggenrola ärhenteli säikyn näköiselle shroomishille.

“Anna anteeksi, Ama on hieman villi”, sieni vikisi.

Nyt roggenrola älysi katsoa tarkemmin. “Hetki, ethän sinä-”

“Tackle!”

Amaksi kutsuttu shroomish oli hipsinyt hiekkapöllyn aikana roggenrolan taakse ja päässyt nyt oikein olan takaa pökkäämään sitä tacklella. Kivipokemon ei ehtinyt tehdä mitään, kun se kaatui kyljelleen ja lähti vierimään polkua alas. Sen mekastus hiljeni sitä mukaa, mitä kauemmaksi pyöri.

“Perään!” Ama kiljaisi silmät kiiluen, mutta kirkastäpläinen oli nopeampi. Se sai nyt itsekin tacklesta lentäen kumoon. “Mitä hittoo Jade!”

“Anna sen mennä, jatketaan matkaa jooko?” siskosieni katsoi maltillisena jaloilleen kömpivää veljeään. Tuon kanssa oikeasti tarvitsikin lehmänhermoja, koska se oli hyökkäämässä vähän kaikkien kimppuun.

Ama sylkäisi uhittelevasti. “Oisin voittanut sen ihan just.”

Jade huokaisi syvään. Se aisti, ettei roggenrola ollutkaan kuin triplasti Amazonitea kokeneempi taistelussa, kerran se osasi rock blastinkin. Toisin sanoen veli olisi saanut turpiinsa ja äkkiä, jos olisi lähtenyt kivipokemonin perään.

Turkoosiväritteinen sienipokemon hymähti, mulkaisi siskoaan, potkaisi pikkukiveä ja lähti taapertamaan polkua myöten ontuen.

Jade kipitti perään hyvin pikaisesti. “Kävikö pahasti?”

Amazonite irvisti aristaen oikeaa jalkaansa. “Yks kivistä tippu jalan päälle. En huomannut edes”, se mutisi.

“Voi rähmä!” Jade vinkaisi.

“Kyllä mä voin kävellä, ei hätää”, Ama yritti hymyillä mahdollisimman urhoollisesti siskolleen. Se tosin irvisti heti, kun laski painonsa kunnolla jalalleen.

“Ei, jäädään tänne. Tai noustaan kukkuloille, ettei se roggenrola löydä meitä ihan heti”, Jade mietiskeli. Aman laskiessa katseensa joksenkin nolostuneena tämä jatkoi: “Mariahan löysi meidät aikaisemminkin, muistatko? Varmaan haiset niin pahalle.”

Ama heräsi heti Jaden hymyillessä ilkikurisesti vieressä. “Ite haiset se- senkin hajuherne!”

“Hajuherneet tuoksuu, tiedät sen itsekin”, Jade naurahti pienesti voitonriemua tuntien. Itsepäistä veljeä oli välillä vaikea puhua pussiin.

“Nii-in, katoin vaan ootko hereillä”, Ama hymähti ja kinkkasi varovasti pikkupolkua rinteelle päin pois tieltä, Jaden seuratessa vierestä ettei veli kaadu ja vieri mukkelismakkelis kuin roggenrola konsanaan.



“Milloin ollaan perillä?”

Coz irvisti. Näinkö äkkiä Cel oli oppinut marisemaan? Vastahan se kuoriutui!

“Vielä hetki, tule täältä katsomaan”, Vega opasti liidellen porukan yläpuolella. Cel ampaisi heti korkeammalle. “Näetkö tuon kylän tuolla? Se on nimeltään Jubilife. Noilla vuorilla riehui eilen se tulipalo, menemme katsomaan että siellä on kaikki hyvin”, Vega selitti rauhallisesti. Korkeammalta tuho näytti paljon laajemmalta, kuin se halusi myöntää.

“Hui! Cel on korkealla!” cosmog kiljahti äkkiä. Tuuli oli tarttunut siihen!

Coz hätääntyi huomatessaan, miten cosmog lipui yhä ylemmäs lämpimän ilmaviran mukana. “Celäkkiialas!” hän kimitti äänellä, joka läheni Celin korkeutta.

Vega oli onneksi pikkuisen lähellä, vaikka se nousi kovaa vauhtia ylemmäs. Staravia oli hujauksessa cosmogin yläpuolella, tarttui sen käsiulokkeisiin niin varovasti kuin pystyi ja leijaili ilmavirrasta pois.

Cozminen tunsi polviensa notkahtavan lähtiessään ottamaan Celestiaa vastaan.

“Se oli hauskaa!” se kiljaisi iloisesti posket hohtaen.

Kaikki muut päästivät kärsimyksen huokaisun.

“Tätä menoa tuolle pitää hommata valjaat”, Zorion supisi Marialle vähän etäämmällä. Ninetales heilautti korviaan otsa rutussa, muttei sanonut mitään. Kouluttajan huumorintaju aiheutti migreeniä.

Vega yritti parhaansa mukaan selostaa ilmailun vaaroista Celille, jota Cozminen piti aloillaan sylissä. Cosmogilla oli kova kiire joutua tuulen vietäväksi, mutta vähitellen sillekin valkeni että Isot Otukset olivat tosissaan. Sen pieni suu vääntyi vähitellen hevosenkengälle.

“... Joten sano vain jos tarvitset apua, niin tulen heti. Olisi kamalaa, jos sinulle sattuisi jotain”, Vega päätti puheensa. Tähtipölypokemonin surkean ilmeen nähdessään se lisäsi: “Opetellaan lentämistä jossain vaiheessa.”

Cel heräsi heti, hevosenkenkä muutti suuntaa. “Milloin on jossain?”

Coz hymyili Vegalle ilkikurisesti Celestian pään yli. Staravian päiväjärjestys olisi varmasti aika täynnä tästä eteenpäin.

“Heidän pitäisi olla täällä jo”, Maria kiinnitti huomion itseensä.

Coz seisoskeli hetken hölmönä. “Aaai niin Ama ja Jade. Jos ne on edempänä kuitenkin? Kerran löysit ne aikasemminki, nii ei ne välttämättä jaksa köpöttää koko matkaa, jos tietävät et kuitenkin tuut niitten luokse ihan ilosesti.”

“Toivotaan niin”, ninetales mutisi ja sipsutti taas kärkeen. Vuorilta puhaltava tuuli tuntui tarttuvan itse kuhunkin, vieden päällisen kerroksen lämmöstä alemmas Asteralesin tasangolle. Maasto sentään nousi loivasti, mutta jalalliset alkoivat tuntea polttelua kintuissaan. Auringon porotus sentään lämmitti, mutta viileä tuuli tuntui voittavan sen. Onneksi aurinkorasva oli olemassa, Zorion ja Cozminen olisivat aika varmasti palaneet ilman sitä. Noustessa ei ollut varjostavia puita kunnolla, joten porukka sukelsi innolla lehtien suojaan kun ensimmäiset palamattomat puut tulivat vastaan.

Maria nuuskutti ilmaa muiden istuessa nokisilla kannoilla (tietenkin tästä seurasi pikainen nousu ja housujen puistelu sekä itku). “He ovat lähellä.”

Vega kysyi suuntaa ja sen saadessaan lintu kiisi matkaan, lentäen mäntyjen taa. Cel oli tietenkin lähdössä mukaan, mutta ankkurina toiminut Coz piti pienen lähempänä maan kamaraa.



Ei kulunut aikaakaan, kun tuulta seurannut Vega paikansi kaksi shroomishia pienellä aukiolla. Selvisi kuitenkin pian, että ne pakenivat jotain.

“Mun reviiri!” uhosi kaksikkoa kovisteleva larvitar.

“Mee pois, me vaan ollaan läpikulkumatkalla”, Ama uhosi takaisin yllättävän maltillisesti, joskin asiaan mahtoi vaikuttaa Jaden huolestunut vilkuilu ja jalan kipu.

Jade aloitti: “emme viivy kauan, meidän oli pakko oikaista-”

“MUN!” larvitar karjui raivopäisesti, nostaen aukiolle hiekkamyrskyn.

“Eikä!” Vega yritti lähestyä, mutta pölly oli liian vahva. Myrskyn keskeltä kuului jomman kumman shroomishin vinkaisu, niistä ei näkynyt kun hieman erisävyistä vihreää hiekan seassa. Aivan myrskyn silmässä seisoi larvitar, jonka Vega erotti hetken tähysteltyään. Ei auttanut kuin iskeä, joten se nousi korkeammalle, keskittyi, kiepahti ilmassa takaperinvoltilla vauhtiin ja syöksyi suoraan kohti larvitaria. Hiekka piiskasi sen sulkia, mutta se oli iskenyt kynsillään nopeammin kuin vastustaja ehti reagoida. Larvitar murahti lentäessään iskun voimasta parin metrin päähän ja luisuttuaan kauemmas, vaikkakin lentotyypin liike ei tehnyt vahinkoa paljon yhtään.

“Aerial ace”, Jade henkäisi vakuuttuneena.

“Oletteko kunnossa?” Vega kysyi laskeuduttaan maahan. Lintu vilkaisi myös larvitaria huolestuneesti. Sen silmissä paloi yhä kiukku.

“Oon mä”, turkoosisävyinen shroomish mutisi, vaikka sen jalka näytti aiheuttavan aikaisempaa enemmän kipua.

Jade nyökkäsi varovaisesti ja kipittäen pari askelta veljensä edelle suojaamaan tätä mahdolliselta hyökkäykseltä.

Larvitar käytti screech-hyökkäystä, jolloin muiden oli pakko yrittää peittää korvansa parhaimpansa mukaan. Ennen kuin Vega ehti valmistautua, saurus oli juossut välimatkan kiinni ja ponkaissut sitä kohti kynnet valmiina iskuihin. Staravia ei ehtinyt väistää, ensimmäinen isku osui sen rintaan ja toinen jäi onneksi huivin vaimentamaksi. Larvitar kohotti käpälänsä kolmanteen iskuun, joskin nyt Vega ehti alta pois ja ponkaisemaan ilmaan. Kiukunpuuskassa maatyyppi iski nyrkkinsä maahan ja naulitsi katseensa shroomisheihin. Jade siirtyi heti Aman eteen ja valmistautui tulevaan iskuun.

Vega löyhytti voimiensa takaa larvitarta whirlwindillä, jotta se ainakin keskittyisi siihen jälleen ja jättäisi shroomishit rauhaan. Siinä se onnistuikin ja larvitar kiljui sille uudemman kerran. Ilmassa linnun oli tietenkin käytettävä siipiään lentämiseen eikä korvien peittelyyn, joten ääni oli vain kestettävä. Vega halusi kovasti kysyä, mikä oikein mätti mutta tuntui siltä, ettei larvitar ollut oikein juttelutuulella. Se alkoi kaarrella aukion yläpuolella, niin että larvitar huomaisi varmasti metallinhohtoisuutta kiiltelevät siivet. Saurus alkoi näyttää äkkiä epävarmalta, raivo katosi hetkessä.

Aman teki kovasti mieli absorbittaa maa-kivityyppiä ja kovaa, mutta tuli toisiin aatoksiin nähtyään sen silmissä kyyneleet.

Vega säikähti larvitarin painettua naamansa käsiin ja etenkin, kun se alkoi nyyhkyttää. Oliko supertehokkaalla hyökkäyksellä pelottelu sittenkin liikaa?

Jade oli ensimmäinen, joka päätti lähestyä itkevää saurusta. Vega laskeutui sopivan matkan päähän, lähelle veli-shroomishia kuullakseen Jaden kysyvän, oliko larvitar kunnossa.

Hetken nyyhkytettyään larvitar rauhoittui, nosti päätään (katse laskettuna) ja huokaisi. Se pyyhkäisi silmiään ja mutisi: “Anteeks hyökkäyksestä. Muut jätti mut vahtimaan tätä reviiriä”.

“Muut?” shroomish kysyi varovasti.

“Äiti ja siskot, isä on vuorilla kantamassa vettä”, larvitar supisi. “Yleensä me vahditaan kaikki, mut muita tarvitaan metsäpalon takia”, se vilkaisi varovasti taakseen, hämyisään kohtaan aukion reunaan. “Tuolla tammen alla on tuore hauta, joten mut jätettiin vahtimaan sitä.”

Vegan sulat pörhistyivät heti, se tiesi kysymättäkin kenen se oli. Oli kuitenkin pakko varmistaa. “Anteeksi että kysyn, mutta se on erään zoroarkin, eikö?”

Larvitar vilkaisi lintua hämmentyneenä. Oli vaikea uskoa, että se oli vasta äsken lähestulkoon kolmikon kurkuissa kiinni. “K-kyl, mistä tiedät?”

“Eräs… tuttavamme toi palosta selviytyneen zoruan, Lokin kaveriemme huomaan. Sen emo menehtyi eilen, zoroark kuulemma”, Vega selitti rauhallisesti.

“Hyvä ettei muita kuollut, Freyakin oli ihan liikaa jo”, larvitar sanoi surkeana.

Vega katseli varjoisaa hautaa kaikessa hiljaisuudessa. “Anteeksi että hyökkäsin, kävikö kuinkaan?”

Larvitar pakotti pienen hymyn kasvoilleen ja koputti rintapanssariaan. “Ei hätää, oon kovaa tekoa. Entäs sinä? Te?” se katsoi vuoron perään lintuja ja sieniä. Kaikki puistelivat päitään, vaikka larvitarin iskut todellisuudessa tuntuivat ja kovaa.

‘Sinusta tulee vielä hyvä vartija’, Vega sanoi mielessään ja hymyili nuorelle maatyypille lempeästi.

“Meidän pitää kai jatkaa matkaa”, Jade vinkaisi varovasti.

“Anteeksi vielä, menkää vain”, larvitar kumarsi pahoittelevaan sävyyn.

Vega nyökkäsi tälle vielä ja lähti pomppimaan shroomishien rinnalla. Näin se pysyi paremmin niiden vauhdissa, joskin ei sitä oikein päätä huimaavaksi olisi voinut sanoa.

“Olen Vega, Maria ja muut ovat vähän matkan päässä täältä”, staravia esittäytyi.

“Nimeni on Jade ja täs-”

“Jubilifen Vihreä Välähdys, Amazonite”.

“... Ama taitaa käydä myös”, Jade kuiskasi Vegalle. Lintu yritti kuitenkin silkasta kohteliaisuudesta muistaa koko nimen, joskin se hapristui aikaa myöten sen mielestä. Jäljelle jäi vain Amazonite.



Cozminen hätkähti, kun sanaakaan sanomatta pusikkoon lähtenyt Maria sipsutti takaisin hetken odottelun jälkeen. Ninetalesin selässä keikkui kaksi shroomishia, Jade ja Ama oletettavasti. Ne eivät tosin olleet odotetun värisiä, toisella oli lämpöisen tummanvihreitä pilkkuja ja toinen oli kokonaan turkoosiväritteinen tummemmilla täplillä. Lopulta perää pitänyt Vega lennähti puiden välistä Cozmisen vierelle.

“Lokin emon hauta on tuolla”, staravia kuiskasi Cozmiselle, viitaten suurinpiirtein aukion suuntaan. Coz nyökkäsi ääneti.

“Täällähän on tuli sammunut hyvin”, Zorion ihmetteli muutamaa hiiltyneempää puuta.

“Palon keskuksessa kytee vielä ja reuna-alueita kierretään yhä, ettei yhtäkään kipinää ole jäänyt huomaamatta”, Jade kertoi loikattuaan Marian selästä.

“Kiitti”, Ama hymyili siskolleen, kun tämä auttoi sen makaavan ketun selästä varovaisesti alas. “Jubilife on kuulemma kunnossa, mut pokemonien kylä on aika huonossa hapessa”, se sanoi vilkuillen ihmisiä haastava kiilto silmissään.

“Oh, mie oon Cozminen, täs on Celestia”, Coz esittäytyi ja tyrkkäsi käsissään kiehnäävän cosmogin lähemmäs.

“Cel!” se sanoi käkikellomaisesti ja kikatti.

“Ja mä olen Zorion, mut varmaan-”

“Säkö sen palon sytytit?” epäkohteliaasti esittäytymisen väliin jättänyt Ama murahti.

Coz napitti tuttuun tapaansa hölmönä.

“Ama, älä”, Jade tönäisi veljeään varovaisesti. Sekin katsoi Cozmista, mutta sen silmät olivat paljon pehmeämmät. “Kumpikin niistä muistuttaa tuota, mutta ei se vielä meinaa mitään.”

Cozmista harmitti, että hän oli vain “tuo”.

Celin pienet silmät kirkastuivat tiedosta. “Cel näki eilen Cozin näköisen, kun etsittiin Cozia ja Vegaa. Mic-täti lähti sen perään”, se pulisi istuen Cozmisen sylissä.

Vega ja Coz katsoivat toisiaan yllättävä-totuus-tulee-lapsen-suusta sekä ilonsekaisella lapsemme-puhuu-muutaman-päivän-ikäisenä-lauseita -ilmeillä.

Jade ja Ama vilkuilivat Cozmisen suuntaan, niin kuin tuo osaisi vastata kaikkiin maailman visaisimpiin kysymyksiin.

Maria painoi päänsä mysteerisesti ja tietenkin Zorion meni huomaamaan tuon ja kysymään, mikä sillä oli hätänä.

“Aamulla törmäsin Cozmiciin matkalla tänne. Hän oli huolissaan Lokista ja pahoillaan tapahtuneesta.”

“Se oli se lycanrociks muuttuva, eiks nii?” Coz mutisi hiljaa. Tuon kämmenet alkoivat hiota heti, kun ahdistus nousi hitaasti pintaan. Se pelottava kolmasosa.

“Liikkuukohan hän lähettyvillä vielä?” Vega vilkuili pusikoita epäilevästi.

“Ei kertonut. Kuten sanoin, hän oli huolissaan eniten Lokista. Hän ei vaikuttanut vaaralliselta.”

“Hyvinhän se yritti saada miut hengiltä pariin otteeseen”, Coz mutisi Vegalle, kun Cel oli poukkoillut kiusaamaan Zorionia.

Vega katsoi tätä huolestuneena. “Tiedätkö kuka hän on?” se kysyi varovasti.

Coz henkäisi syvään, istahti kivelle ja katsoi kämmentään, kuin etsien siitä vastausta. Hän naurahti hermostuneesti. “Tää varmaa kuulostaa hölmölt, mut tuntuu, et osa miusta on jossain muualla.” Varovainen vilkaisu Vegaan. Lintu katsoi rauhalliseen tapaansa tätä silmiin, istuen nokisella kannolla. Coz hymyili tälle, siirtäen kuitenkin katseensa edessään kiemurtelevalle polulle. “Ja oon aika varma, et ne kaks on ne puuttuvat osat. Ne oli kans siellä luolassa, kun etsittiin Papua. Ja kun se sumu tuli sinne Maxwellin mökille, nii se masiinat jättänyt otti miuta kädestä kiinni ja yritti viedä pois, kunnes Cozmic tuli väliin”, sinitukkainen hieraisi olkapäätään, jossa miltei pystyi yhä tuntemaan lycanrocin kynnet.

“Jotain tuollaista arvelinkin”.

“Hä?”

“Kumpikin heistä tuntuu samankaltaiselta kuin sinä. En tarkoita ulkonäköä, vaan yleistä tunnetta”, Vega katseli puiden latvoja mietteliäästi. “Kuin lähestyvän sateen tuoksu, kirkas kuuton yö tai kirjan tuoksu… Jotain tuttua siis, mikä ei muutu”, Vegan hymy hyytyi, kun tämä näki Cozmisen istumassa hölmönä.

“Eli oonko samanlainen kuin se Cozmic?” tämä kysyi otsa rutussa. Verenhimoiseen muodonmuuttajaan vertaaminen ei kuulostanut kivalta.

“En minä sitä, vaan-”

“Niin teitkö sen vai et?!”

Kaksikko käänsi katseensa paikalle ilmestyneeseen sieneen.

“Amazonite?” Vega kysyi itsekseen.

“Eli Jubilifen Vihreä Välähdys”, shroomish totesi tärkeänä.

“Eli Vihreä? Vai Amazonite tai Ama?” Coz työnsi lusikkansa soppaan.

“Hiljaa, ihminen”, Cozmisen lusikka oli liian ihmismäinen Aman makuun. “Jade sanoi ettet sytyttänyt, mutten usko sitä. Varmasti sä oot jotenkin täs mukana”, se tuijotti hyvinkin uhkaavasti sienipokemonien mittapuulla.

“Ama, anna sen olla jo, niin jatketaan matkaa!” kauempana Marian ja Zorin kanssa neuvotellut Jade huhuili veljeään. Coz ja Vega ponkaisivat heti ylös, ettei tuo hirvittävä villipeto ehtisi keksiä yhtään visaisempia kysymyksiä. Jubilifen nurkille olisi vielä matkaa, joten kivuttavaa oli paljon.

----------------

En oikee tiiä, pitäiskö shroomisheil olla hampaat vai ei. Ja miks kuvat loikki ku mitkäkii aropuput niit lisättäes tekstiin. >:U Siks viimone Ama o enemmä vasemmal, koska ne oli tuhmii. </3
Mut joo, saa nähä meneekö seuraavas tarinas taas vuos vai ei. :0